Kaikki tälläset katastrofit pistää aina miettimään kaikenlaista. Jos kyseessä on joku luontoon liittyvää, tulee ekaks mieleen että mihin kaikkeen kreisiin luonto pystyy, eikä ihmisillä oo siihen mitään vaikutusta. Luonnonvoimat on jotain ihan hulluu. Jos katastrofiin liittyy ihmiset, sanotaan vaikka esimerkkinä WTC:n pommiskut, tulee mietittyä kuinka sairas ihmismieli voi välillä olla. Suurin ahdistus tälläsistä kuitenkin tulee kun miettii jonkun läheisen menettämistä. Se on mulla ainakin varmaan peloista pahin. Mä oon vähän sellainen pahimmanpelkääjä. Sitä surua, joka tsunamissa läheisensä menettäneillä on, ei varmasti pysty mitenkään kuvailemaan.
Eniten suomalaisia kuoli ja katosi Thaimaassa. Viime reissulla bongattiin muutamia muistomerkkejä Phuketissa ja Krabilla. Noille suunnille lähteminen tuo aina mieleen tsunamin. Mulla tulee tavallaan sellanen epäoikeudenmukainen fiilis kun lähen sinne viettämään ihanaa lomamatkaa, kun jotkut siellä edelleen kärsii menetyksestä. Noille hoodeille lähteminen jollakin tapaa myös hieman pelottaa.
Pelätä ei kuitenkaan sais. Tai ainakaan sillein että se alkaa vaikuttaa elämään. Jos näitä asioita jää liikaa miettimään ja pelkäämään, ei pysty nauttimaan elämästä kunnolla. Jos mä listaisin kaikki mun pelot, joutuisin varmaan viettämään koko loppuelämäni neljän seinän sisällä. Mä pelkään lento-onnettomuuksia, sitä että joku räjäyttää junan kun oon matkalla duuniin, pelkään myös kolaroimista ja sitä että sota syttyy. Ja niinkuin jo sanoin, eniten ahdistaa pelko siitä että menettäis jonkun tärkeän. Nää asiat ei vaan aina oo omissa käsissä.
Aihe lähti ehkä vähän sivuraiteille, mut tuntu että jotain haluun tästä kirjottaa. Voimia kaikille läheisen menettäneille ja iso hatunnosto elämässä eteenpäin päässeille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti