Aina näihin aikaan vuodesta tulee vähän muisteltua vanhoja. Maanantaina alkoi monella suomalaisella jäbällä ja likalla intti. Munkin mieleen palaa silloin parin vuoden takaiset hetket kun Juusbe asteli palvelukseen. Täh, siitä tosiaan on jo kaksi vuotta. Aika intin jälkeen on menny nopeemmin kun koskaan aikaisemmin.
Intin aika meni taas ehkä maailman hitaiten. On hassuu selata vanhoja blogikirjoituksia noilta ajoilta. Aika rajuja fiiliksiä, varsinkin ihan alkuun. Vähän alkaa punastuttaa kun niitä lukee. Aika kultaa muistot, ei siitä vaan pääse mihinkään... Vaikka nyt vähän punastuttaakin vanhat tekstit, seison edelleen ihan täysin niiden takana. Monet vähättelee/vähätteli mulle noita fiiliksiä. Mun mielestä on väärin ja vähän loukkaavaa vähätellä kenenkään tunteita. Se on just sen hetken juttu. Vaikka kyse on "vaan" jostain intistä ja pahat fiilikset menis ajallaan ohi, se ei siltä tunnu. Vähän sama kun joku menis lässyttää just korviaan myöten rakastuneelle ihmiselle että "Joojoo, tollasta alkuhuumaa". So what, parasta siinä hetkessä ja siitä pitää nauttia. En myöskään tykkää tunteiden lietsomisesta, oli ne huonoja tai hyviä. Parasta on vaan yrittää ymmärtää ja kuunnella.
Toi intin 9kk oli ainakin mun ja Juuson yhteisessä tähän astisessa historiassa se rankin juttu. Ikävä ja kaipaus, se on aika jännä tunne. Epätoivoisen raastavaa, mut samalla aika palkitsevaa. Viikonloput oli parhaita, samoin käynnit Santiksen sodessä ja keväinen hengaus soden rannassa. Se fiilis kun venas että toinen tulee hakemaan porteilta, oli niin kutkuttavaa. Jos ei lasketa sitä että välillä oli parikymmentä astetta pakkasta, varpaat ihan jäässä ja päällimmäinen ajatus oli vitutus. :D En oo koskaan ollu kovin kärsivällinen venaaja.
Inttiajasta ja yksin olosta oli myös hyötyä. Monet sanoi, että nyt sulla on aikaa tehä kaikkee kivaa ja nähä kavereita. Jonkun verran tietty näinkin kavereita, mut aika paljon tuli myös hengattua ihan yksin. Yksin oleminen ei oo koskaan ollu mulle helppoo, mut pakostakin se helpottui. Mulle se ainakin sopi paremmin kun hirveen menojen järkkääminen jokaiselle päivälle. Kannatti olla vaan itekseen ja selvitellä omaa kuuppaansa. Nykyisin mä jopa tykkään olla itekseni, tunnen itteni enemmän itsenäiseksi. Mä oon ollu vähän sellanen takertuja, mutta koen että se on lähteny aika hyvin veke. Ex yritti aina saada mua itsenäisemmäks, mut ei se väkisin ja karkottamalla tule. Ainakaan mulla. Siihen tarvii jonkun "valaistumisen".
Näihin aikoihin mulla tulee myös aina fiilis, että pitäiskö itsekkin lähtee. Tää fiilis oli jo nuorempana mut jotenkin jäi. Syitä miks sinne haluisin lähtee, en nyt haluu täällä blogissa sen enempää avata. Kun Juuso lähti, kattelin netistä hakua naisten palvelukseen. Viime vuonna tutkailin jo hakupapereita. En oo kuitenkaan tehny asian eteen sen enempää. Kun tulee ikää, kynnys lähtemiselle kasvaa vaikka aikaa vielä oliskin. Toki haluun myös kuunnella myös puolison mielipidettä. Silti ajatus edelleen kutkuttais. Toisaalta, naisia hakee sinne nykyisin enemmän kun olis edes tarvetta. Voi olla että tää haave pitää vaan kuoppaa ja keskittyä muihin haaveisiin sit enemmän.
Tälläistä ajatuksen juoksua tähän perjantaihin. Yks mun duunikaveri likka just alotti palveluksen maanantaina. Superit tsempit Iialle!! Samoin kaikille kotiin jääneille tyttö/poikaystäville! :)
Aika menee kyllä niin nopeesti! Oon lueskellu tätä sun blogia noista inttiajoista asti, kun aamukamman foorumeilla silloi juteltiin:)
VastaaPoistaMullakin mieli tekis inttiin, mutta totta että kun vanhenee niin kynnys lähtöön kasvaa. Hautaamaan tän haaveen luultavammin joutuu, mulla on niin pahoja urheiluvammoja että tuskin edes huolittais:D tai ainaki tällä perustelen itelle niin ei tuu paha mieli:D
Ihanaa kevättä:)
Joo voi olla, että muakaan ei otettais tai ainakin siellä olo vois olla vaikeeta tän gluteenittomuuden kanssa... :D Onneks on muitakin haaveita, niitä ei sit parane kyllä haudata!! Kiva kun oon pysyny pitkään messissä. :)
Poista