14.5.2013

We're half way there

TJ 127. Puolessavälissä ollaan. Sen kunniaksi ajattelin vähän kasata ajatuksia menneeltä ajalta. Fiiliksiä, tekemisiä ja sillein. Aina välillä jutellaan Juuson kanssa kaikista inttiin liittyvistä fiiliksistä ja ollaan tultu siihen tulokseen, että aika rankkaa tää on... Tunteet vetää törkeetä vuoristorataa. Välillä fiilis on ihan ok, mut sit hetken päästä voi olla ihan päinvastainen ja itkulta ei voi välttyä. Välillä ihmetellään sitä yhdessä miten toi tunteet voikin vaihtuu noin paljon.

Joulu/tammikuu oli aika kreisiä aikaa. Sillon alkoi oikeesti tajuumaan et kohta tulee lähtö. Lähtöpäivää edeltävä ilta oli jotain ihan kauheeta. Syötiin yhdessä sushia ja yritettiin olla ihan normaalisti, mut ei siinä vaan pystyny. Kummallakin mielessä vaan iso musta aukko johon oli hypättävä. Tulevaisuudessa ei näkyny pienintäkään valon häivähdystä. Hyihyihyi. Vitsi, että oltiinki sekasin kaikesta.


Lähtöpäivä vasta kauhee sit olikin. Mä lähdin aamulla töihin ja Juuso jäi vielä hetkeks kotiin. Meinaa oikeesti tulla oksennus kun sitä päivää ajattelee, se oli jotain ihan kauheeta. Samaa mieltä myös Juusbe... Eka ilta yksin himassa oli myös karmee. Niistä fiiliksistä kirjottelenki jo sillon. En saanu kunnolla nukuttuu, eikä syöminenkään ollu helppoo. Oli myös vähän vaikeeta olla uudessa työssä, kun piti kokoajan pidätellä kauheita tunnepurkauksia. Tavallaan oli hyvä et uudet hommat alkoi just sillon. Toisaalta se toi lisää stressiä, mut myös piti pään jotenki kasassa. Niihin aikoihin olis kyllä kovasti tarvinnu tuttua turvallista kainaloa rankan työpäivän jälkeen. Siihen lähelle vaan olemaan. Töissä fiilis on tasaantunu onneks tosi paljon. Oon päässy kärryille mitä tehdään ja saanu vähän enemmän itsevarmuutta esimerkiks kuvauksiin. Se kuvaaminen mulla tuli ihan uutena juttuna työtehtäviin.

Ekat viikot meni aika sekavissa tunnelmissa. Yritin keksiä paljon ohjelmaa et ajatukset pysyis muualla. Ei ollu helppoo. Leffassakin tuli itkettyä. Ei sen leffan takia. Oli vaan paha olo. Onneks oli 3D lasit päässä. :D

Ekaan viikkoon ei saanu edes oikein mitään yhteyttä Juusoon. Kun eka puhelu tuli, ei pokka pitäny yhtään mut sen sen jälkeen olo helpottu vähän. Ekana viikonloppuna oli omaistenpäivä. Siellä oli tosi outo tunnelma. Ja kun vihdoin näki Juuson siellä muitten kanssa kurkkusalaateissa ja pääs moikkaamaan niin itkuhan siinäkin tuli. Taas. Olin aina luullu et kaikki noi inttihommat ei tuu mun elemään, mut siinä sit sit oltiikin. Oli vaikeeta sanoo heippa kun piti lähtee... Mut paransi kyl fiilistä huikeesti, et pääs näkee. Ja oli myös jännää nähä se itse mesta. Ei mulla tosiaan oo aikasempaa kokemusta mistään inttijutuista. Nyt oon ottanu aika paljon selvää. Ei Juuson tarvii selitellä kaikkia termejä.


Sen viikonlopun jälkeen alkoi onneks iltavapaat ja pääsi sodeen moikkaamaan. On ollu oikeesti tosi hyvä et Santis on tossa lähellä. Se on tehny kummallekkin tosi hyvää, kun siellä välillä pääsee olemaan yhessä. Kaikki ei pääse/halua mennä niin usein moikkaamaan. Meille se on ollu aikamoinen henkireikä. Juusokin pääsee hetkeks irrottautuu muusta possesta ja siitä inttiarjesta. Välillä käydään saaren ulkopuolella, se varsinkin on Juusolle hyvä. Tästä ollaan kans paljon puhuttu, et se on kiva herää aamulla kun tietää, et tänään nähdään jossain. Päivän kohokohta.

P-kauden jälkeen vapaat alko olemaan fiksumpaan aikaan tai ainakin ne yleensä alkoi ajallaan tai jopa aikasemmin. Sen paskakauden jälkeen muutkin asiat alkoi helpottumaan. Esimerkiks yhteydenpito. Juusolta tulee viestii yleensä pitkin päivää. On kiva kuulla mitä inttiarkeen kuuluu.




Alkuvaiheessa odotin kolmen kuukauden rajapyykkiä, jonka jälkeen pitäisi alkaa fiiliksetkin helpottamaan. Näin olin kuullut tän homman aikasemmin kokeneilta. Musta tuntu monta kertaa, et friikkaan ihan täysin. Niin vaikeelta kaikki tuntu ja vähän pelkäsinki miten pääkoppa kestää. Välillä vieläkin mietin et miten tätä jaksaa. Pakko jaksaa.

Parin kuukauden jälkeen alkoi jotenkin jo tuntumaan siltä että kyllähän tää menee. Viikot tuntu menevän suht kivasti. Välillä oli vaikeeta mut pääosin oli helpottanu aika paljon. Sit alkoikin ihan paska ginesputki. Kirjottelin tänne innoissani kuinka kivasti kevät tulee menemään. Muutamat pitkät vapaat, vajaita viikkoja ja vaan pari kiinnioloa. Karma. Kaikki meni päin vastaisesti ja viimeiset kaksi kuukautta ollaan nähty vaan kahden viikon välein. Se kumos sen fiiliksen, et kyl tää tästä. Anteeksi ruma kielenkäyttö, mut molempia vitutti saatanasti. Siitä oli taas vaikee vaikee päästä siihen mielentilaan, et kyl tää tästä. Kunnon angstipuheluita puoleen ja toiseen. Juusokin alko tässä vaiheessa hajoo koko hommaan.


Tuntuu et heippojen sanominen on vaan menny pahemmaks mitä pidemmälle mennään. Alussa se oli ihan hysteeristä, mut nyt se on vaan tosi raastavaa. Onneksi se alun hysteriaikävä on menny pois. Nyt jäljellä vaan ikävä. Kovempana kun koskaan. Sunnuntait menee aina loppuvaiheessa itkiessä, molemmat ollaan aika tunteikkaita tyyppejä... Mut ikävähän se on, joka meidät yhdessä pitää. Se tekee pahaa, mut ainakin se merkkaa sitä et on oikeen duden kanssa. Monet sanoo sitä, et jos on pitkä suhde, on intti siitä vaan pikkujuttu. Tottahan se on, mut ymmärrän hyvin niitä kenen suhde ei vaan kestä sitä erossa olemista. Vaikka pääsiskin joka vkl lomille, on se aika vähän siihen nähden kuinka kauan intissä ollaan. Oli se sit 6kk 9kk tai 12kk. Siinä hetkessä kun sen kokee, aika tuntuu tosi pitkältä. Varmasti aika kultaa muistot jossain vaiheessa ja yhdessä muistellaan kaikkee tähän aikaan kuului.


Alkuun tosiaan halusin keksiä paljon tekemistä. Näin kavereita ja tein kaikkee muuta. Nykysin en oikein jaksa keksiä mitään. Fiilikset on periaatteessa parantunu, mut toisaalta yleisfiilis laahaa maata aika vahvasti. Tavallaan olis kiva nähdä ihmisiä, mut en jaksa... Varsinkaan viikolla. Mulla ei oo oikein fiilistä nähdä ketään keskellä viikkoa. Oon huonoo seuraa, kun vaan toivon et päivä päättyis. Töitten jälkeen meen yleensä salille tai lenkille tais sit laittelen kämppää kuntoon. Liikunta auttaa mieleen ihan kivasti ja musta on kivaa pitää itteeni kunnossa. Juuson kiinnioloviikonloput on asia erikseen, sillon olis kiva jos olis seuraa. Vaikka välillä yksinäisinä viikonloppuina kaipaisin kovastikkin seuraa, on mun välillä vaikee sitä pyytää. Meen johonki omaan kuplaan, enkä saa tehtyy mitää fiksuu. Makaan sohvalla ihan aivokuolleena. Välillä oon joitain kavereita nähny. Muutaman kerran myös oon käyny kemuttamassa ja se on ollu ihan kivaa.

Oon huomannu sen et mun ei oo tavallaan vaikee olla yksin, mun on vaan vaikee olla ilman Juusoo. Ei haluis olla erossa. Alkuun myös se yksin oleminen oli vaikeeta. Ei mulla ollu sellasesta kokemusta. Se voi ehkä kuulostaa vähän epäreilulta et yks tyyppi menee niin edelle muiden mut niin se vaan menee kun jotain kovasti rakastaa. Toivon, tää aika vaikuttaa siihen et myöhemmin ei heti vedä hirveitä ahdistuskohtauksia siitä, jos joutuu pari päivää olemaan erossa jossain vaiheessa.


Kun Juuso tulee lomille, ollaan aika paljon vaan kahdestaan. Välillä nähään yhessä kavereita, jos vaikka on joku keikka tai kemut. Välillä nähdään jomman kumman vanhempia. Enemmän ollaan nähty Juuson puolen tyyppejä, kun tottakai nekin haluaa kuulla miten intissä menee. Muuten aika menee pääosin yhdessä kiehnätessä. Meil on aina viikonloppusin kivaa yhessä. Ainakin tähän asti ollu!


Kaikilta kinasteluilta/riidoilta ollaan onneks vältytty. Me ei muutenkaan riidellä, eikä onneks tää stressi/ikävä/surku oo aiheuttanu mitään juttuja. Meijän suhteeseen intti ei oo oikeestaan vaikuttanu. Ainakaan yhtään huonolla tavalla. Just puhuttiin tästä Juuson kanssa, et on ihanaa tulla kotiin kun ei oo heti juttuja mitä tarviis selvittää tai ei tarvii myöskään suutuspäissä lähtee takasin. Me ei siis olla yritetty vältellä riitelemistä koskaan, ei vaan oo tullu juttuja joista pitäis riidellä.

Tuntuu et siitä normaalista yhteisestä arjesta olis hullun kauan. No alkaahan siitä olekkiin jo aika kauan. Vuosi ehittiin suunnilleen yhessä asumaan ennen kun intti koitti. Sitä ei tavallaan enää edes muista millasta oli ennen inttiä. Siltikin sitä syksyä ja yhteistä aikaa odottaa kauheesti. Ehkä se on uusi alku?


Menneenä aikana oon itkeny enemmän kun koskaan Juuson aikana. Edellisen suhteen aikana tuli itkeskeltyä aika paljon, mut nyt kun Juuso on kuvioissa, ei yleensä tuu itkettyy muutakun sillon jos fyysisesti sattuu tai kuulee jotain surullista. Juusbe ei oo ikinä aiheuttanu mulle huonoa mieltä, mut intti itkettää kun sipuli. :D Onneks se ei oo kummallekkaan mikään ahdistava juttu jos toinen itkee. Ollaan sovittu, et jos tuntuu pahalta niin antaa tulla vaan. Parempi se on päästää ulos kun yrittää tukahduttaa väkisin sisään.


Intin aikana mun optimistinen luonne on alkanu muuttuu enemmän pessimistin suuntaan. Toivottavasti se palautuu taas entiseen jossain vaiheessa. Tuntuu ihan tyhmältä kun ei uskalla luottaa mihinkään. Ehkä se tasaantuu taas. Juusokin on vähän muuttunu. Tai ei ehkä muuttunu, mut jotenki ei enää kumpikaan olla niin eloisia ja iloisia kun ennen. Onks tää nyt sitä kun sanotaan et armeija tekee pojista miehiä? Ehkä tääkin vielä muuttuu kun ei oo enää inttiä joka painaa mieltä. :)


Alkaiskohan tää homma nyt luistaa paremmin kun enää puolet jäljellä? Kesäkin tulossa. Toivotaan parasta. Tuli aika pitkä kirjoitus. Toivottavasti ei ollu liian sekavaa kun tää tuli sellasella aivopieru meiningillä. Tällänen kirjottaminen on aika terapeuttista. Olis kiva jos osais kirjottaa vähän paremmin. :D

Vaikka tää teksti varmasti kuulostikin tosi angstiselta, ollaan tässä menty kauheesti eteenpäin. Ei tunnu enää yhtä pahalta kun alussa. Jotenkin sitä on turtunu ja pystyy vaan laahustaa eteenpäin. Välillä on ihan kivaakin hetkellisesti. Ikävää ei vaan poista mikään. Ja välillä ahistaa tosi paljon. No nyt alan jo toistaa itteeni. Mua itteeni kiinnostais lähtee inttiin, mut en kyl haluu tätä rumbaa enää uudestaan.

Seuraava etappi on varmaan se kun mennään alle sadan aamun. Luulen, että fiilikset ei tästä kauheesti muutu, mut varmasti helpottaa sit kun aletaan olee loppusuoralla. Toivottavasti Juuso sais kesällä jotkut vähän pidemmät vapaat niin pääsis nauttimaan kesästä yhdessä. Lomat on siis tulossa, mut ei vielä mitään tietoa millon. No millon puolustusvoimat kertoisikaan mitään ajoissa. :D Kesän jälkeen, syksyn alussa aurinko jo hiipumaan mut Juusolle alkaa reservin aurinko lämmittämään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti